torstai 11. elokuuta 2011

Tietotorstai - Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Kansi: Maria Mitrunen.
Sivuja: 238.
Genre: Päiväkirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Onpa upeaa, että tällainen kirja on nyt olemassa. Että sellainen tehtiin, voisi sanoa, mutta ensin oli päiväkirja - olkoonkin sitten julkinen, blogin muodossa - ja kirja siitä tuli vasta myöhemmin. Kirjassa on hienoa esimerkiksi kannet, ja se että sen kirjoittaja, päiväkirjan pitäjä, osaa oikeasti kirjoittaa. Mukavia, tyylikkäitä, lyhyitä virkkeitä. Kauniita tunnelmapaloja. Rehellistä, kuvailevaa tilitystä. Tekstin taidokkuus on se, joka nostaa tämän oikein hyväksi kirjaksi, vaikka jo pelkästään aihe on tärkeä.


Aihe on tosiaan adoptio, ja ehkä vielä enemmän lapsettomuus sekä lapsen turhauttavan pitkä odottaminen. Kirja aika pitkälti loppuu siihen, kun lapsi lopulta saapuu, joten merkinnät käsittelevät odotuksen lähes viittä pitkää vuotta. Ja sitä ennen on odotettu vuosikausia biologistakin lasta, turhaan. Se on aika käsittämätöntä, muttei lainkaan harvinaislaatuista.


Niin kuin kaikki tiedämme, lapsettomuus on nykyisin länsimaissa suhteellisen yleinen ongelma. Syy siihen, oli se sitten tuo tai tämä, ei sinällään merkitse mitään yksilöiden tarinoissa. Niissä todellisuutta on se, että lasta ei ole eikä sitä kuulu. Ennen pitkää elämä alkaa pyöriä lapsettomuuden aiheuttaman tyhjyyden ympärillä. Näin luulen ja kuulen, en tiedä.


Minulla oli ajoittain jopa huono omatunto lukea tällaista kirjaa, sillä meille (biologiset) lapset ovat tulleet, ei vahingossa, mutta juuri silloin, kun heille on annettu siihen lupa. Se on käynyt helposti. En ole päivääkään joutunut miettimään mitä me tehdään ja mitä meistä tulee, jos me ei saadakaan lasta. Tietenkin olen siitä iloinen, vaikka ensimmäisellä kerralla oikeasti tuntui pelottavalta, että nytkö heti? Nyt hetikö, muka? Lapsettomuudesta kohistaan niin paljon, että mekin pidimme normina, että yrittäisimme ainakin vuoden, ennen kuin tärppäisi.


Olen myös ylimielinen, lapsensa heti saanut nainen, joka ajoittain kirjaa lukiessaan tunsi turhautumista kirjoittajan takia. Että ihanko oikeasti ei voi mitään muuta ajatella kuin tuota lapsettomuutta ja sitä märehtiä. Olin kohtuuton, ja tiedän sen. Mutta vaikka asioita ymmärtää, kaikkeen ei pysty täysin samastumaan ilman omia kokemuksia. Varmasti ajatuksiini vaikutti myös se, että ne heti tulleet lapset ovat yhä suhteellisen pieniä, ja äiti on välillä vähän väsynyt. Ja ajoittain kadehtii lapsettomien vapaata ja huoletonta elämää. Mutta toki tiedän paremmin, enkä missään nimessä itsekään lapsiani taikoisi minnekään pois.


Lukiessa olin toki tunteellinen, mutta tosiaan välillä turhauduin, välillä taas vain nautin lauseesta ja sujuvasta tekstistä. Suuremmat tunteelliset reaktiot kirjan loppumisen jälkeen yllättivät. Luin loppupuoliskon Adoptiomatkasta yksin mökillä, terassilla tyynen järven rannalla. Oli ihan hiljaista ja hirveän kaunista. Kun suljin kirjan, oli yksi unelma täyttynyt ja perhe syntynyt. Tuntui yhtä aikaa kevyeltä ja raskaalta.


Loppupäivän ja -illan mietin ja itkeskelin ihan pöhköjä asioita, käyttäydyin hassusti. Jälkeenpäin ajatellen sen täytyi olla kirjan syytä. Tai ansiota.


En lähde tässä spekuloimaan (kansainvälisen) adoptioprosessin mielekkyyttä tai muita suuria aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Mutta ehdotan: lukekaa kirja. Jos olette adoptiovanhempia, edes odottavia, tai jos kärsitte lapsettomuudesta tai olette kärsineet. Jos tunnette jonkun, joka on jotakin yllämainituista. Ja vaikka ette. Jokainen löytää tästä jotakin, löytää yhden perheen tarinan, ja se koskettaa.


Ja on hyvä muistaa, että jollekin - monille - se suurin unelma on tämänkaltainen:


Unessa minulla oli lapsi


Tällainen hän oli.


Istumme bussissa, on ehkä alkuilta, koska ulkona hämärtää. Lapsi ei ole enää taapero, vaan noin 10-vuotias hontelo tyttönen punainen toppatakki päällä, tumma otsatukka, pitkä ohut poninhäntä niskassa. Kädessä hänellä on liikuttavasta kouludiskosta peräisin oleva haalistunut leima. Istumme vastakkaisilla penkeillä, jaloissani hompsottaa kaksi Alepan keltaista muovipussia. Maitotölkit näkyvät muovin läpi. Juttelemme keveitä, tyttö kertoo koulusta, vastailen vähän väsyneenä.


Painan otsan ikkunalasia vasten. Lapsi on kaunis. Olemme matkalla kotiin.


---


Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös Ilse, SusaSanna, anni m. ja Maria.

9 kommenttia:

  1. Mulla on varauksessa vieläkin, aika moni haluaa kirjan lukea =)

    Voisin kuvitella, että vähän samanlaisia mietteitä herää minussa, jos ja kun saan kirjan käsiini. Olen lukenut pari kirjaa adoptoidun näkökulmasta, myöskin joskus aiemmin Marianne Peltomaan teoksia hänen adoptiomaatkoistaan. Niistä on tosin aikaa jo.

    VastaaPoista
  2. Kirjotit yhtä aikaa analyyttisen ja omakohtaisen arvion tästä, hienoa! Minullekin tämä oli hyvin tunteisiin vetoava lukukokemus enkä oikein osannut tätä varsinaisesti arvioida, mutta minäkin kiinnitin huomiota kauniiseen kieleen, joka teki kirjasta jossain määrin kaunokirjallisen vaikka se onkin päiväkirjamerkintöjä.

    VastaaPoista
  3. Osuva arvio! Minäkin pidin Pihlajaniemen kirjoitustyylistä. Sellaiseen toivoisi törmäävänsä useamminkin.

    Ja vaikka meidän lapset on jo melko isoja, niin kyllä todellakin välillä tulee sellainen olo, että voi kunpa jos voisin (lisää tähän jokin sellainen asia, jota on vaikea toteuttaa lasten hereillä ollessa).

    VastaaPoista
  4. Hieno arvio, Karoliina! Sait tehtyä tekstistä todella omannäköisesi, tykkään.

    Minulle tämän pitäisi tulla parin viikon päästä ja odotan kiinnostuksella ja vähän jännään että kehtaanko minä lukea tätä julkisesti kun olen välillä sellainen Niagara :)

    VastaaPoista
  5. Kirjoitit hienosti ja rehellisesti. Luulen, että jos lukisin tämän kirjan, mielessäni risteilisivät osin hyvinkin samanlaiset ajatukset kuin sinulla ja sitten kuitenkin monesta syystä myös kaikki haikeat mietteet (taas samoin kuin sinulla). Tämä on varmasti koskettava, hyvin kirjoitettu ja ennen kaikkea tärkeä ja henkilökohtainen kirja, joka saa lukijansa sekä tuntemaan ja ajattelemaan. Näin oletan, kirjaa en ole vielä lukenut. :)

    VastaaPoista
  6. Tämä on monella tapaa tärkeä kirja ja saa melko varmasti lukijansa tuntemaan hyvinkin erilaisia, ääripään tunteita, omista taustoista riippuen.

    Hienosti olet esitellyt kirjaa saalla tuoden omia aitoja tuntemuksia kirjasta mukaan.

    Lukeaa ihmiset, lukekaa! Jos ei ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta, odotuksen odottamisesta, adoptiosta jne, niin tämä kuitenkin avartaa näkemystä, millaista se on, kun on sitä kokemusta, usein rankimman kauttakin.

    VastaaPoista
  7. Tulinpa minäkin kiittämään hienosta ja persoonallisesta esittelystä! Kirja on minunkin täytyy lukea -listalla.

    VastaaPoista
  8. Minuakin tämä kirja kiinnostaa kovasti jo ihan ammatillisestakin näkökulmasta. Teen paljon töitä lapsettomuuden kokeneiden vanhempien parissa, joten tämä kirja antaisi varmasti minullekin paljon.

    Kiitos Karoliina hienosta arviosta! <3

    VastaaPoista
  9. Mari A., minäkin olen lukenut muitakin adoptiota käsitteleviä teoksia, esim. Anu Rohima Myllärin Adoptoitu-muistelman. Suomessa on aika vähän vielä ilmestynyt muuta kuin tieteellistä tutkimusta tai järjestöjen materiaalia (eikä niitäkään vielä niin paljon). Sitten taas jossain Jenkeissä koko adoptioprosessi on niin erilainen, ettei ole niin suurta intoa lukea sieltä näitä teoksia.

    Maria, kiitos! Kirjoitit hienosti, ja anteeksi, olit unohtunut linkityksistä, kun et tullut Googlen avulla ekoilla sivuilla vastaan. Lisäsin sinut nyt sinne. Olit huomioinut asioita, jotka minä unohdin pois, kuten että kirjoittaja on ihanan inhimillinen ja rehellinen tunnustaessaan mm. tarpeensa olla yksin ja rauhassa (mihin samastun vahvasti).

    Maija, kiitos! Minä kirjoitan itse usein toivottoman pitkiä virkkeitä, ja siksikin ihailen pelkistämisen ja lyhentämisen taidon hallitsevia kirjoittajia. :)

    Linnea, kiitos! Mie kanssa kunnioitan karjalaista verenperintöä itkemällä helposti lukiessani. Ja tehdessäni mitä tahansa muutakin. :)

    Katja, kiitos! Ja <3. Osut oikeaan.

    Susa, kiitos, ja niin juuri. :) Ajattelin ensin, että miehenikin voisi tämän lukea, mutta ehkä tuo surussa ja odotuksessa jannaaminen olisi kuitenkin hänelle liian tylsää. Miehet! ;D

    Susa P., kiitos! Suosittelen lämpimästi.

    Sara, kiitos itsellesi, ja eikun TBR-jonoon vain! ;)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...